Ylistystanssit Lähetyskirkossa

Tuli käytyä kirkkokonsertissa. Amerikkalainen gospelyhtye The Campbell Brothers räjäytti Lähetyskirkon salin sunnuntaiaamuna sellaiseen menoon ja lentoon, jota harvoin suomalaisessa kirkossa kokee.

Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistoon kuulunut The Campbell Brothers on aito afro-amerikkalainen steel-kitara yhtye, joka esittää sähköisille steel-kitaroille ja rummuille sovitettua gospelia. Kyseessä on ihan oma steelmusiikin ja gospelin alalaji eli sacred steel.

The Campbell Brothers on kolmen piispanpojan Chuck, Phil ja Darick Campbellin ja Philin pojan Carlin yhtye, jonka vokalistina on veljesten serkku Denise Brown. Bändin juuret ovat amerikkalaisessa The House of God -kirkkokunnassa, jonka piispana poikien isä toimi Rushin pikkukaupungissa New Yorkin osavaltiossa.

En ryhdy musiikkiarvostelijaksi. Sen vain sanon omakohtaisena kokemuksena, että tällaisessa musiikissa täytyy olla vahvaa ylimaallista voimaa, kun se saa yleensä niin jäyhän suomalaisen kirkkokansa taputtamaan villisti, nousemaan seisomaan, laulamaan mukana, tanssimaan kirkon käytävällä. Ihan spontaanisti ja turhia maanittelematta.

Kysymys on tietysti aitoudesta ja ammattitaidosta, suoraan sieluun menevästä rytmistä. Ei tässä musiikissa tarvita paljon sanoja: Praise the Lord, Hallelujah, Yeah, All Right, Thank You…..Yksinkertaisia sanoja, jotka uhkeaääninen ja eläväinen Denise heitti yleisölle vastapainona metalliselle kitarasoudille – mutta ei yhtään vähempää teräksisenä. Ja kansa lauloi, taputti, eli mukana.

 The Campbell Brothers 160815-c Juhlaviikot)

The Campbell Brothers Lähetyskirkossa 16.8.2015, Kuva Helsingin Juhlaviikot/Petri Anttila

Toki myönnän, että Lähetyskirkon aamugospeliin kokoontunut kirkkokansa oli varmasti valikoitunutta. Mutta ei kuitenkaan mitään pelkkää nuorisoa, pikemminkin meitä entisten nuorten kokoontumisajojen maripaitasukupolvea. Kyllä tässä musiikissa on jotain puhdistavaa, kaiken älyllisen pohdiskelun, opillisen kiivailun, selittelyn ja vastakkainasettelun ylittävää.

Mutta minulle kuitenkin syvin viesti oli se, missä mustan piispan pojat esiintyivät Helsingissä. Suomen lähetysseura on vienyt sanomaa Kristuksesta maailmalle 156 vuotta. Nyt oli tämän sanoman viemisessä vastavuoroisuuden aika, suomalaisen lähetysväen pyhimmässä pyhätössä.

Ei näillä Campbellin veljeksillä ole mitään suoranaista tekemistä Lähetysseuran tekemän työn kanssa. Kyllä Amerikan mustien kristillisyydellä on paljon syvemmät juuret.  Mutta heidän esiintymisellään nimenomaan Helsingin Lähetyskirkossa on huikea symboliarvo. Ainakin minä koen niin, että aito musta gospel voi olla omalta osaltaan tuomassa suomalaiseen kansankirkkoon jotain sellaista, jota siltä aika tavalla nyt puuttuu: yhdessä kokemista, elämyksellisyyttä, tunnetta, iloa, ylistystä.

The Campbell Brothers 160815-c Juhlaviikott-2

Kuva Helsingin Juhlaviikot/Petri Anttila

Ja ehkä kaikkein syvimmillään: musta sacred steel on teräksenkova puheenvuoro keskusteluun monikulttuurisuudesta ja erilaisuuden pelosta. Ei niin, että meidän nyt pitäisi muuttaa jokaisen seurakunnan kirkonmenot rytmimusiikin tahdissa tanssimiseksi. Mutta jostain se kertoo ja innostaa: ottamaan meidän valkoisenaneemiseen meininkiin edes vähän lisää väriä, siis sitä todellista monikulttuurisuutta, vastavuoroisuutta. Ja toivottavasti antaa uutta intoa myös suomalaisen gospelin uuteen tulemiseen.

Ja voisi – tai saisi - se innostaa kirkon ylätason pohtimaan monikulttuurisuutta ihan käytännön tasolla: voisiko Suomen lähetysseuran ja muiden lähetysjärjestöjen työn tuloksia alkaa jo hyödyntämään niin, että kirkko tarjoaisi töitä nykyistä useammalle mamupapille. Eikä vain papeille. Ihan jo pelkästään esimerkin vuoksi.

Saattaisi kummasti virkistää – niin steel-kitaralla kuin ilmankin.

Lisätty 17.8. kaksi Helsingin Juhlaviikkojen kuvaa Lähetyskirkon konsertista

3 kommenttia

  • Hannu Kilpeläinen sanoo:

    Tuli kätyä kirkkokonsertissa. Kotiseurakuntani kanttori, englantilaissyntyinen Stephen Evans soitti uruilla mittavan otoksen vuosisataisen urkumusiikin perinnöstä, Joan Adam Guilainista, J.S. Bachista, Felix Mendelssohnista, Sibeliuksesta, Carl Nielsenistä ja kalantilaisesta virsitoisinnosta Aulis Salliseen.

    Ainakin minä koen niin, että aito kirkkomusiikki voi olla omalta osaltaan tuomassa suomalaiseen kansankirkkoon jotain sellaista, mikä sillä on – Luojan kiiros – aina ollut hallussa: yhdessä kokemista, elämyksellisyyttä, tunnetta, iloa, ylistystä. Ja ehkä kaikkein syvimmillään: kansainvälinen urkumusiikki on teräksenkova puheenvuoro keskusteluun monikulttuurisuudesta ja erilaisuuden pelosta. Se kertoo ja innostaa: ottamaan meidän populaarimukalänsimaalisuusaneemiseen meininkiin edes vähän lisää väriä, siis sitä todellista monikulttuurisuutta, vastavuoroisuutta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Erilaisia musiikkityylejä ei pidä ajaa toisiaan vastaan vaan toinen toistaan täydentämään ja yhteistä evankeliumia julistamaan kukin omalla tyylillään ja omalla paikallaan.

    Afrikassa ollessani sain elää messuissa, joissa parhaimmillaan oli kahdeksan eri kuoroa laulamassa ja missä yleisin soitin oli rumpu.

    Vaimoni kuoro Chorale Martin Luther lauloi sekä eurooppalaista että afrikkalaista musiikkia.

    Kerran se oli esiintymässä Yaounden korealaisessa kirkossa.

    Tuossa tilanteessa korealaisen pastorin rouva lauloi kauniin melodisen laulun joka tempasi valtavan kirkon salin täyteisen ihmisjoukon mukaansa kuuntelemaan käsittämättämän hiljaisesti niin että laulaja saattoi ääntään korottamatta maalailla hiuksenhienojen sävyjen upeaa sointukuviota taivaan kirkkaiden näköalojen avaamiseksi sielun syyvyyksiä koskettavien sävelten salaisuuksiin.

    Samassa tilaisuudessa Chorale Martin Luther esiintyi niin että koko jättikirkon täyttävä kansa yltyi tanssimaan ja ylistämään Jumalaa koko olemuksellaan.

    Tilaisuudessa oli myös muita esiintyjiä. Ohjelma kaikkineen oli upea kokonaisuus missä jokaisen esiintyjän tai ryhmän osuus täydensi toinen toistaan ja teki illasta ikimuistettavan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kuosmanen sanoo:

    Näin juuri Matias, ei tämä mikään vastakkainasettelun paikka ole. Muuten olen sitä mieltä, että monipuolista, monikulttuurista ja moni-ilmeistä musiikkia pitäisi kirkossa käyttää paljon enemmän.

    Kyllä Mozartin Requiemilla, Kokkosen Viimeisillä kiusauksilla, Bachin koraaleilla ja Malmivaaran virsillä on oma paikkansa – aivan kuten Champbell Brothersilla, Jaska Löytyllä ja Samuli Edelmannilla.

    Enemmän elämyksiä, enemmän kokemuksia, enemmän tunnetta. Vähemmän puhetta ja viisastelua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Kuosmanen
    Hannu Kuosmanen

    Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.