Ylpeyden oinas ja kunnian polut

Muutama viikko sitten Yle teemalla oli kuultavissa Benjamin Brittenin vaikuttava Sielunmessu  ( War Requiem). Teos on sävelletty molempien maailmansotien uhrien muistolle, ja se sai kantaesityksensä  huhtikuussa 1962, kun pommituksessa tuhoutunut Coventryn katedraali otettiin uudestaan käyttöön.

Brittenin mestarillinen teos noudattelee klassisen sielunmessun tekstiä, mutta kuoron laulamien rukousosuuksien lomaan on sijoitettu useita duettoja ja aarioita. Ne on puolestaan sävelletty Wilfred Owenin runoihin. Owen oli yksi aikansa merkittävimmistä sotarunoilijoista.  Hänen runonsa ovat kaukana niistä sankari-ihanteista, joita hänen sukupolvensa suosi. Owenille sota oli yksinomaan raakaa, alhaista ja rumaa. Owen kaatui marraskuussa 1918 Ranskassa, vain viikkoa ennen kuin aselepo solmittiin.

Eräs Brittenin säveltämistä runoista on nimeltään Vertaus vanhasta ja nuoresta miehestä. Se mukailee Vanhan testamentin kuuluisaa kertomusta Aabrahamista, joka saa Jumalalta käskyn uhrata poikansa Iisak. ( Gen. 22:1-13). Aabraham kokoaa polttopuut, pystyttää uhrialttarin ja sitoo poikansa siihen kiinni.  Kun hän kohottaa veitsensä, taivaasta kuuluu ääni: Älä tee pojallesi mitään pahaa.

Owen on rikastanut Raamatun tekstiä aikalaisille tutuilla kuvilla. Hänen runossaan Iisak pukeutuu rintamamiehen taisteluasuun ja uhrirovion sijasta hän pystyttää rintavarustuksen ja kaivaa juoksuhaudan. Juuri kun Aabrahamin on määrä surmata poikansa, taivaan enkeli huudahtaa: Älä kohota kättäsi poikaasi vastaan. Etkö näe, tuolla on sopivampi uhrieläin, oinas, joka on sotkeutunut sarvistaan pensaikkoon. Uhraa se poikasi asemesta.

Mutta sitten runo saa uuden käänteen. Vanha mies ei tottele kuulemaansa ääntä, vaan tappaa poikansa. ’Ylpeyden oinaan’ ( Ram of pride) sijasta hän surmaa oman poikansa ja heti perään puolet Euroopan nuorista miehistä, yhden toisensa jälkeen.

Ensimmäiseen maailmansotaan liittyy monta paradoksia. Kun sota puhkesi, pelättiin yleisesti, että se loppuu liian nopeasti. Ei ehditä mukaan. Suuri seikkailu jää kokematta.

Sitten kun taistelut vain jatkuivat, vuodesta toiseen, pelko vaihtui toiseksi. Jospa sota ei lopu koskaan. Pelko oli todellinen. Vielä 1920-luvulla Euroopan mielisairaaloissa oli joukko miehiä, jotka uskoivat, että sota oli yhä käynnissä.

Mielisairaalahoitoa käytettiin sodan vielä kestäessä niin sanottuun kranaattishokkiin. Sitä potivat tuhannet miehet. Owen oli yksi heistä. Kun kranaatti heitti Owenin ilmaan ja paiskasi hänet juoksuhautojen väliin, ei kenenkään maalle, jossa hän joutui makaamaan tuntikausia ystävänsä ruumiin vierellä, katsottiin että hän on ansainnut toipumisloman.

Craiglockhartin mielisairaalassa Owen tutustui toiseen runoilijaan, Siegfried Sassooniin. Psykiatri käytti uutta hoitomenetelmää, hän kehotti kumpaakin runoilijaa kirjoittamaan uniansa muistiin, jotta hän voisi niitä myöhemmin analysoida. Lääkäri oli Freudinsa lukenut.  Eri asia on, riittikö hänen oma mielenterveytensä siihen, että pystyi lukemaan Owenin kauhukokemuksia ja säilyttämään siinä sivussa viileän tarkkailijan asenteensa.

Owen oli varhaisina nuoruusvuosinaan harras kristitty. Sitten hän pettyi tuntemiensa kristittyjen kovasydämisyyteen köyhiä ja yleensä lähimmäisten kärsimyksiä kohtaan. Sota ei liene hänen kuvaansa kristityistä kirkastanut. Ensimmäisen maailmansodan kestäessä Jumala joutui asettumaan samanaikaisesti jokaisen sotaa käyvän maan puolelle, jos niiden sotapropagandaa oli uskominen. Kävi niin kuin Dietrich Bonhoeffer asian ilmaisi: Rakkauden Jumalan sijasta Euroopan kansat kaivoivat esiin omat heimojumalansa ja antoivat niille Kristuksen kasvot.

Nyt kun ensimmäisestä maailmansodasta on kulunut sata vuotta, kenttähautausmaat tuhansine risteineen herättävät katsojassa enää vain järkytystä ja haikeutta. Suru on jo väistynyt, sillä ei ole enää elossa niitä, jotka sitä tuntisivat. Suru ei ole kuin jokin julkilausuma, joka kirjoitetaan historian lehdille. Myös kollektiiviseen suruun tarvitaan yksilöitä.

Sadan vuoden takaiset tapahtumat eivät myöskään nosta suuria intohimoja. Korkeintaan hämmästelemme tragedian suuruutta. Kuinka on mahdollista, että Euroopan kansat tuhoamisvimmassaan surmasivat muutamassa vuodessa miltei kokonaisen nuorten miesten sukupolven. Mutta tästä kaikesta saa rauhassa puhua. Kritiikkiäkin saa esittää, tarvitsematta pelätä jälkiseurauksia.

Toista oli vielä puoli vuosisataa sitten. Kun Stanley Kubrick teki vuonna 1957 läpimurtoelokuvansa Kunnian polut, teos kiellettiin Ranskassa. Sitä pidettiin ”armeijan kunniaa loukkaavana”. Loukkaavaa oli se, että filmissä upseerit määräsivät sotilaansa hyödyttömään hyökkäykseen ja antoivat kaiken lisäksi oman tykistön ampua heitä. Vain siksi, että he edistivät sillä omaa uraansa. Ja pahinta oli se, että elokuvan juoni perustui  kiistattomiin tosiasioihin.

Tässä on jotain tuttua.  Suurvaltapolitiikassakin juuri tosiasiat käyvät kipeimmin kunnialle. Pitäisi uhrata ylpeyden oinas, mutta usein käy niin, että lähempää löytyy jokin soveliaampi uhrieläin.

1 kommentti

  • Tuula Hölttä sanoo:

    HeikkiHakamies :” Aabraham kokoaa polttopuut, pystyttää uhrialttarin ja sitoo poikansa siihen kiinni. Kun hän kohottaa veitsensä, taivaasta kuuluu ääni: Älä tee pojallesi mitään pahaa.”

    Kumpa menneiden vuosikymmenten vallankäyttäjät olisivat ahneuden sijasta kuunnelleet samaa ääntä.

    Sommen veristen kenttien, Normandian maihinnousun ja myös rauhanaikana toimineiden keskitysleirien muistopaikoilla käyneenä ei ole voinut vastustaa allaolevan kaltaisia tuntemuksia:

    Tämä ei ole runo. Tämä on kertomus siitä, kun luuseri itki. Bergen Belsenin hiljaiset kummut, Dachaun muurit, Auschwitzin krematoriot ja Riian kidutusten kammiot

    Buchenwaldissa Zärtlichkeit – hellyys… Ja minä juoksemassa itkien ulos lasten kidutuspaikasta Goethen tammen juurelle kyselemään, että Miksi,

    Ja tien varrella valkeaan ristiin piirretty kuin lohtu, kuin lupaus: Through hell and fire through sorrow and pain God came and called my name.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Heikki Hakamies
    Heikki Hakamies

    Olen vanheneva pappismies, jolla on takana miltei kolmekymmentä vuotta kirkkoherrana. Kaikesta huolimatta olen edelleen järjissäni. Tarkkailen epätoivoisesti elämänmenoa toivoen joskus siitä jotain ymmärtäväni.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit