Kohkaaminen ”kirkon osallisuudesta” moskeijan ja toimintakeskuksen aikaansaamiseen osoittaa taas kerran vastenmielisen ja harmillisen ilmiön, joka näyttää tulleen trendiksi. Sähköisen viestinnän ja sosiaalisen median kautta leviää salamannopeasti tietoja, tiedon muotoon puettuja käsityksiä, silkkaa soopaa sekä kaikkea tältä väliltä. Ja yhä useammin tämä tapahtuu syyttävässä muodossa ja pelkistetysti asenteella: ”herranjestas, tämäkin vielä”.
Tikun nokkaan nostetuille tämä on uudenlainen ja hankala haaste. Pitääkö sosiaalisen median ja pikaviestimien tajunnanvirtaan reagoida vai ei ja jos pitää, missä vaiheessa se ei ole liian aikaista eikä toisaalta myöskään liian myöhäistä. Jos ampuu kaikkea liikkuvaa, menettää uskottavuutensa. Ja jos ei ammu härkäseksi osoittautuvaa kärpästä ajoissa, on hukassa, koska kukaan ei enää sen jälkeen kuuntele.
Kirkon tiedotuksesta vastaavia on moitittu tämänkin nettijulkaisun palstoilla siitä, että ne ovat toimineet väärin ja olleet liian passiivisina, kun kirkon on mediassa väitetty olevan mukana ns. suurmoskeijahankkeessa. Ilmeisesti on niin, että yhteisötiedotuksen pitää alistua siihen, että mikä ja kuka tahansa voidaan asettaa millä tahansa perusteella epäilyksen alaiseksi, jonka jälkeen asianomaisen on itse osoitettava ”tieto” vääräksi ja/tai olevansa syytön (mikä tosin yleensä sosiaalisen median maailmassa on sitten kyllä mahdoton tehtävä). On myös alistuttava siihen, etteivät kommentoijat, toimittajat eivätkä muut keskusteluun osallistuvat tiedä eivätkä ole kiinnostuneetkaan hallinnollisista vastuusuhteista, toimivaltasuhteista tai muista asian todellisen laidan arviointiin välttämättömistä faktoista tai joutavaisista juridisista kiemuroista. Riittää, kun on mielikuva, kuvitelma ja vankka usko omaan näkökulmaansa. Fiilistely ohittaa faktat.
Pitää siis käsittää, että jos kirkkohallitus antaa osana laajaa eri tahoille suuntautuvaa taloudellisen tuen järjestelmää 7.000 € yleisavustuksen monipuolista kulttuurityötä tekevälle yksityiselle yhdistykselle, jolla on 100.000 €:n vuosibudjetti, se sitoo kirkon osalliseksi kaikkeen siihen, mitä yhdistyksen hallinnossa mietitään. Pitää myös ymmärtää, että jos itsenäisen säätiön hallituksen (joka siis vastaa säätiön toiminnasta) toimintaa ohjaavassa ja valvovassa 18-jäsenisessä, kaksi kertaa vuodessa kokoontuvassa hallintoneuvostossa on kaksi jäsentä, jotka on valittu tuomikapitulin päätöksellä, koko kirkko tulee tietoiseksi ja vastuulliseksi itsenäisen säätiön piirissä pohdituista asioista ja yksittäistäkin aktiviteeteista. Ja jos jollain yhdistyksellä on 40-jäseninen neuvottelukunta yhteiskuntasuhteiden ja kontaktien ylläpitämiseksi ja siihen on nimensä antanut käyttöön kaksi piispaa, kirkon tiedotuskeskuksen pitää ymmärtää, että sen tulee reagoida heti, kun näiden yhteisöjen asioista alkaa tulla juttua sosiaaliseen mediaan.
Ei tämä siis tämän ihmeempi Ameriikan konsti olisi ja näin toimien pärjäisi median muutoksessa. Näin maailma on muuttunut ja siihen on sopeuduttava, jos haluaa pysyä menossa mukana.
Olet toki asiallisesti aivan oikeassa mutta kyse onkin mielikuvista. Eikä ne piispat yksityishenkilöinä Fokuksessa istu. Nyt olisi arkkipiispalla hyvä tilaisuus tulla selittämään miksi hän haluaa moskeijan rakennettavaksi.
Risto Voipiolta varsin hyvä analyysi nykyisestä mediailmastosta. Näinhän se menee. Kaikki liittyy kaikkeen ja ääntä käyttävät ne, joilla on varma mielipide kaikesta – siis nimenomaan mielipide, faktoista ei niin väliä.
Hetken tosin epäilin, oliko Voipiolla lievää ironiaa äänessä. Mutta ei varmaan, eihän ironia tai sarkasmi juristin kieleen oikein sopisi.
Julkisuus ja maineen hallinta on vaikea asia. Ei julkisuutta voi hallita, mutta voi sitä yrittää ohjailla, tai ainakin ennakoida. Tosin sekin on vaikeaa, koska somessa keskustelut voivat roihahtaa täysin ennakoimattomasti ihan sivuasioista. Siksi olisikin syytä kuunnella tarkalla korvalla erityisesti somen hiljaisia signaaleja.
Toisaalta on tietysti myös niin, että ei kaikesta tarvitse hyppiä seinälle. Somen hyvä puoli on se, että asiat hautautuvat bittiavaruuteen vähintäänkin kolmessa päivässä, noin yleensä.
Jos jotain voisi toivoa, niin ensinnäkin sitä, että siellä kirkon Etelärannan maisemakonttorissa käytettäisiin muutama päivä pohdiskeluun, mikä on kirkon viestinnän linja ja strategia, kun kansalaisaloite avioliittolain uudistuksen kumoamisesta jätetään eduskuntaan. Tai edustaja-aloite avioliittolain vaikutuksista kirkossa tulee kirkolliskokouksen käsittelyyn syksyllä.
Tai voisi ennakoida, mitä kiristynyt poliittinen ilmapiiri vaikuttaa kirkon näkemyksiin monikulttuurisuudesta, taloudellisen eriarvoisuuden lisääntymisestä tai kasvavasta pakolaisten määrästä. Että olisi jotain etukäteen mietittyä yhteistä linjaa, ennen kuin joudutaan turvautumaan kriisiviestintään. Tai että olisi ylipäätään varauduttu kriisiviestintään, ennen kuin tilanne on päällä.